tiistai 30. tammikuuta 2024

Levyarvostelu! Leftfield - Leftism

Hyvää vuotta 2024 kaikille! Useampi kuukausi on vierähtänyt siitä, kun olen avannut blogin uuden tekstin kirjoittamista varten, mutta täällä sitä taas ollaan näppiksen äärellä. (Pahoittelen pitkästä radiohiljaisuudesta...) Joskus lukijoilla on huomattavasti parempia teksti-ideoita kuin minulla itselläni, ja nyt on jälleen kerran sen aika. Arvostelua Leftfieldin levystä Leftism on pyydetty jo kauan. Lupasin Facebookissa, että tammikuun aikana tulisi vielä uusi teksti pihalle ja onhan tässä ihan reippaasti aikaa vielä torstaihin x) Vuorossa on siis taas omia ajatuksiani tästä vuoden 1995 klassikkolevystä! (Mahtava sattuma kävi myös, koska levyn tarkka julkaisupäivä on 30. tammikuuta, eli sama päivä kuin tällä hetkellä!)

Hyvää minulle kuitenkin kuuluu. Luovuuteni on viimeaikoina keskittynyt lähestulkoon täysin fiktion kirjoittamiseen, joten tämä teksti tuo minulle ihanaa vaihtelua itseään toistaviin päiviin. Soittolistoilla on jälleen kerran ollut suurimmaksi osaksi trancea ja leffoen soundtrackeja, joten mitään täysin huimaa tai erilaista en ole kuunnellut. Tänään siihen kuitenkin tuli stoppi. Oli aika kuunnella jotain aiiiivan muuta.

Leftism on tosiaan minulle täysin uusi tuttavuus, enkä ole koko 34 vuoden elämäni aikana kuunellut sitä kertaakaan. My Raven discordissa sitä hieman ihmeteltiin, mutta kukaan ei onneksi ihan hirveästi minua kiusannut tästä tietämättömyydestä. Ei voi tällainenkaan konemusiikkivelho kaikkea tietää! Arvostelusta on tulossa varmaan mielenkiintoinen ihmisille, jotka tuntevat suurta nostalgiaa levyä kohtaan joko aivan 90-luvulta asti tai myöhemminkin. Kiitos hyvästä ideasta, lukijat!

Leftism on suuri ysäriklassikko, jonka taustalla on brittiläinen konemusiikkiduo Leftfield. Artisti on minulle toki nimeltä tuttu ja minulla oli ennen tätä päivää kyllä jonkinlainen idea heidän tyylistään, mutta mitään biisiä en olisi kyllä osannut mainita. Levy oli heidän ensimmäisensä ja sai suurta kunnioitusta jo heti ilmestyttyään. Innokkaasti siis lähdin tänään kuuntelemaan albumia! Mutta höpötykset sikseen ja lähdetään katsomaan, miltä levy lopulta maistui minun aisteillani.

1. Release the Pressure


Heti alussa huomasin että tässähän on tuttuja saundeja suoraan 90-luvulta! Ennakko-odotuksia minulla ei ollut albumin musiikkia kohtaan laisinkaan, joten tämä biisi avasi kyllä aika hienosti koko teoksen tunnelmat. Voimallista, reipasta ja jäätävän taitavasti tehtyä musiikkia. Vokaalit olivat myös positiivinen yllätys, koska jotenkin minulla oli mielikuva, että tämä olisi pelkkää instrumentaalia alusta loppuun. Orbital-fanina huomasin heti tiettyjä samankaltaisuuksia toisen brittiduon kanssa, mutta yritän nyt olla vertaamatta näitä kahta artistia liikaa. Ensivaikutelma Leftfieldiin oli tämän jälkeen aika vaikuttava ja odottava. Ei yhtään haitannut enää, että tämän musiikin kanssa tulisi vietettyä seuraavat 1h 10min.

2. Afro-Left


Samantien ensimmäisen biisin jälkeen tulikin kohdalle suuri yllätys. Tämähän on minulle tuttu biisi IIK! Olin täysin unohtanut tämän olemassaolon. Tästä tehty remix oli nimittäin klassikkopelissä WipEout (jonka soundtrackista olen myös kirjoittanut TEKSTIN!) Soittolistoille biisi muistaakseni päätyi joskus 2000-luvun puolivälin jälkeen, kun rupesin oikeasti kiinnostumaan konemusiikista. Minun mielestä tällainen afrovokaalijuttu toimii konemusiikissa ihan hemmetin hyvin ja tuo biisiin tiettyä eksoottista maustetta. Samankaltaista settiä kuulee monesti drum'n'bassissa ja muussa junkassa. Ja tässä tietyssä biisissä homma on toteutettu sellaisella itsevarmuudella että huhhuh. Nyt kun löysin biisin uudestaan, niin se jää koko loppuiäkseni soittolistoille.

3. Melt


Juuri kun lupasin, etten vertaile Leftfieldin musiikkia liikaa Orbitaliin, niin heti pitää huijata. Tämän biisin trumpettisaundista tulee nimittäin itselle mieleen biisi Way Out. Melt on niinsanottu hyvän mielen biisi, jonka tunnelma omasta mielestäni passaa paremmin kesän viileisiin iltoihin, kuin keskitalveen. Hienoa tunnelman variointia artistilta! 

4. Song of Life


Sanoisin tätä 7 minuuttista biisiä yllätysten biisiksi. Kuulijan mielenkiinto säilyy alusta loppuun asti. Oli hieno elämys kuulla tämä ihan ensimmäistä kertaa elämässä. Sointujen käyttö on biisissä tosi kaunista ja myöhemmin tapahtuva kova biitti oli myös tervetullut tapahtuma. Kehitys verkkaisesta lähes chilloutmaisesta rauhallisesta tunnelmasta tykkiin jumputukseen on huikea! Tällaista progressiivinen musiikki on parhaimmillaan: se yllättää ja haastaa kuulijansa. Song of Life on yksi albumin ehdottomista kohokohdista, ja siitä ovat Wikipedian mukaan muutkin arvostelijat tykänneet. Kivaa olla samaa mieltä muiden (taitavampien) arvostelijoiden kanssa.

5. Original


6. Black Flute


Biisissä Original palataan takaisin vähän hitaampaan tempoon, mutta eihän se tässä välissä haittaa ollenkaan! Pehmoiset naisvokaalit muistuttavat vähän niitä YouTuben kuiskutteluvideoita, jotka saavat kuulijansa ihon kananlihalle. Ne on toteutettu herkällä, mutta intensiivisellä otteella. Biisissä on tiettyä kovuutta ja kovistelua, jota täysin epäkovat ja epäkovikset vokaalit täydentävät. Originalin jälkeen albumi tarjoilee pienen pätkän kovempaa tempoa Black Flutessa, jossa kuulen aivan pikkuruisia samankaltaisuuksia The Prodigyn tuotantoon. En kyllä tiedä, ovatko muut tästä kanssani samaa mieltä... Mutta kaikenkaikkiaan ihan kiva pikku biisi pitkien progemättöjen keskelle!

7. Space Shanty


8. Inspection (Check One)


Space Shanty on biisi, jossa groove on aivan omissa sfääreissään! Meininki basson ja perkussioiden maailmassa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja kantaa muuta saundia mukanaan koko 7 minuutin ajan. Ja vaikka basso-osasto toistaakin itseään pitkään, niin siltikään kuulijan mielenkiinto ei keskeydy. Sen varmistavat tarkasti mietityt yksityiskohdat ja variaatiot. Kuulevatko muutkin tässä tiettyä viittausta minimal technoon? Tässä kun paikallani istun niin silti tekee mieli jammailla paikallaan biisin tahtiin. Aikamoinen löytö kyllä tämäkin. Seuraava biisi Inspection (Check One) tarjoilee jälleen kerran afrotyyppistä vokaalia pienenä annoksena. Tunnelma siirtyy groovesta vähän tummempaan suuntaan, kun lähes industriaalisen kuuloinen jumputus ottaa vallan ja siirtyy syövereistään kuulijan kuulokkeisiin.

9. Storm 3000


Tein tästä mielenkiintoisen havainnon. Tarkat konemusiikkikorvani kuulivat samantien viittauksia junglesaundeihin ja perkussioihin. Luin albumin Wikipedia-artikkelin vasta koko levyn kuuntelemisen jälkeen, ja hienosti hoksasin että Storm 3000:n kohdalla mainittiin sielläkin junkkasaundi! "...while "Storm 3000" is a bass-heavy track that includes jungle rhythms." Kiva tietää, että korvieni vuosia kestänyt koulutus osasi tehdä oikeanlaisia havaintoja. Mutta siis hyvä biisi jälleen kerran! Voisin kuvitella kuuntelevani tätä vaikkapa sateisena syyspäivänä samalla, kun chattailen My Raven DISCORDISSA.

10. Open Up


Leftfield jätti ehkäpä koko levyn huikeimman hetken toiseksi viimeiselle paikalle. Ihan hemmetin kova biisi! Heti parin ensimmäisen minuutin jälkeen päätin, että tämä on yksi koko levyn lemppareistani. Voimakkaat ja auktoriteetin kaltaiset vokaalit oikein pakottavat kiinnittämään niihin huomiota. Niissä on jotain samankaltaista Chase & Satuksen biisin Brixton Briefcase kanssa. Jotain vakavahenkistä ja intsensiivistä on koko biisissä! Puolenvälin jälkeen tapahtuu ihana yllätyskin, kun tempo ja fiilis vaihtuu. Biisi onnistuu kuitenkin pitämään tunnelman sellaisena, että on selvästi kyse samasta kappaleesta. Loistavasti rakennettu biisi, joka pääsee Afro-Leftin kanssa suosikkilistalleni.

11. 21st Century Poem


How many bridges can they burn, till we turn?
How many lives can they take, till we break?
How many dreams terrorized, till we rise?
How many visions will they burn, till we learn?

How many homes set alight, till we fight?
How many futures must we dream, till we scream?
How many sins must they repeat, till we're beat?
How many?
How many times?

Nyt on kyllä sellaista riimittelyä, että huijui! Leftism loppuu vaikuttavaan konemusiikki-iloitteluun, joka jättää kuulijalle sellaisen fiiliksen, että nyt tuli kuunneltua jotain eeppistä. Saundimaailma on tässä biisissä sellaista, jota en ole itse koskaan ennen kuullut. Harvinaista herkkua siis! Biisin alun miesääni kertoo vakuuttavan, melkein vallankumouksellisen tarinan, ja biisi loppuu pienen tauon jälkeen jokaisen konemusiikki-ihmisen sisuksissa sykkivään bassorumpusydämeen, jonka elämää antava biitti johdattaa meidät kuuntelemaan lisää tällaista musiikkia. Se luo sillan uusia musiikkikokemuksia kohti jättäen jälkeensä hyvän mielen. Sama sydän sykkii meidän kaikkien sisällä, kun vain jaksamme sitä kuunnella. Musiikki on rakkautta ja se yhdistää meidät kaikki! Tanssikaa yhdessä niin paljon, kuin vain ikinä pystytte.

***

Siinä vähän katsastusta yksittäisiin biiseihin. Kaikenkaikkiaan kuuntelu-urakan jälkeen meininki oli kiitollinen, ja paljon kommentteja tuli kirjoitettua muistiin jo ensi kuuntelun aikana.

Albumin Wikipedia-artikkelia lukiessa mielenkiintoni kohdistui etenkin Leftismin genreä kohtaan. Progressive House on kyllä ihan hyvä termi, jos pitäisi koko levyn tyyli kuvailla parilla sanalla. Pitääkö se kuitenkaan täysin paikkansa? Konemusiikin kanssa on välillä hankala määritellä musiikille tarkkoja genrejä ja/tai tyylilajeja. Itse olen joskus aikoinani kuullut termin älykäs tanssimusiikki, josta ainakin omasta mielestäni on nyt kyse. Leftfield tekee musiikkia, jossa on monesti taustalla perinteinen tasabiitti, jota on kuitenkin maustettu lukemattomilla ja tarkkaan mietityillä yksityiskohdilla. Nyansseja, tempon vaihteluita ja ihmisen ääntä on käytetty albumilla varsin nerokkaasti.

Albumissa on hyvin rakennettu flow. On pitempiä biisejä, joiden pointtina on progressiivisuus, ja lyhyempiä täysin tunnelman ja fiiliksen vuoksi tehtyjä kappaleita. Albumin pituus (noin 1h 10min) on aika sopiva, ja sen jaksaa kyllä kuunnella yhdeltä istumalta. Mitään turhaa tai mielenkiinnotonta levylle ei ole tungettu. Voin vain kuvitella, miten huikea juttu tämä on ollut vuonna 1995, sillä ainakin minun korvaani koko paketti kuulostaa reippaasti futuristiselta ja innovatiiviselta. 90-luvulla tällainen materiaali kiinnosti kansaa ja kiinnostaa edelleenkin, sillä levyllä on omat superfaninsa ja arvostajansa vielä tänäkin päivänä.

Mieleeni tuli myös, että levyn päällimmäinen tarkoitus on kuulijansa vakuuttaminen mahtavan musiikin olemassaolosta. Se luo sieluun maiseman siitä, että kaikki on mahdollista ja tavoitettavissa. Vaikka musiikista tulisi kuulijalle mieleen vaikkapa kaukaiset galaksit, ovat ne Leftismiä kuunnellessa lähempänä kuin koskaan. Artistit ovat tehneet valtavan työn tuodessaan tämän mestariteoksen yleisölleen, mitä arvostan itse suuresti. Leftism oli heidän urotyönsä, joka rakensi perustan duon tulevalle menestykselle. Artistilla on myös kolme muutakin albumia, joiden pariin palaan ihan varmasti lähitulevaisuudessa. Jos niiltäkin löytyy samankaltaisia helmiä, kuin Afro-Left ja Open Up, niin aikani ei varmasti mene hukkaan!

Omasta mielestäni levy on selvästi tehty kuuntelemista varten puhtaan tanssimusiikin sijasta. Siihen voi toki tanssia, jos haluaa (kaikkeen musiikkiin voi tanssia!), mutta kuunnellessa jokaiseen hienoon rakenteeseen tulee kiinnitettyä huomiota. Pidin jälleen kerran kiinni perinteistä ja pelasin timanttipeliä kuuntelemisen lomassa. Luurit täysille ja keskittyminen suurimmaksi osaksi musiikkiin. Kertaakaan koko reippaan tunnin kuuntelun ajan ei tullut sellainen olo, että nyt on tylsää. Toki keksin muutamasta biisistä enemmän sanottavaa kuin jostain toisista, mutta se ei tarkoita, että musiikki olisi koskaan ollut huonoa. Leftism on puhdasta taidetta, ja sille löytyy edelleenkin yleisönsä - sekä nostalgiannälkäisille ihmisille, jotka olivat nuoria levyn ilmestymisen aikaan että tällaisille uusille kuulijoille kuin minä.

Pitää vaan kiittää blogin lukijoita siitä, että tällaisia hienoja teksti-ideoita heidän päähänsä syntyy. Leftismiin upposi minulla useampi tunti, mutta tekeminen oli mielekästä. Uuden musiikin kuunteleminen on aina jännittävää, ja tällä kertaa huikean ihanaakin, kun albumi onnistui yllättämään minut täysin, vaikka sitä monet olivatkin etukäteen hehkuttaneet. Nytpä ainakin tiedän, miksi ihmiset pitävät levyä niin legendaarisena! Voin jälleen ilokseni sanoa, että tiedän nyt musiikista enemmän kuin eilen.

***

Lukijoilleni haluaisin näin uuden vuoden puolella sanoa, että jatkakaa taiteen tekemistä, oli se sitten musiikkia, maalauksia tai vaikkapa kirjoittamista! Maailman tilanne on kauhea ja välillä masentavakin, mutta taidetta ei voi koskaan olla liikaa. Nautitaan elämästä ja toistemme seurasta. Katsotaan idiootteja leffoja syöden sipsejä ja siideriä. Lähdetään vielä myöhään illalla tanssimaan ihmisten ilmoille. Jaetaan lempparibiisejä ja parhaita meemejä toisillemme. Pelataan pelejä kimpassa ja hyödynnetään somen, Discordin ja muiden alustojen hienoja ominaisuuksia, jotka helpottavat konemusiikkielämää entisestään! Tällaista se elämä on! Joskus siihen kuuluu surua, mutta joskus taas uutta hienoa musiikkia, kuten minulla tänään.

Keskustelu jatkuu monilla eri kanavilla, ja toivoisinkin, että sanoisit oman mielipiteesi tämän päivän aiheesta ja miksei muustakin musiikista vaikkapa meidän huikealla Discord-servulla! Ideoita uusiin teksteihin otan tottakai jatkuvasti vastaan, ja yritän niistä kaikki kyllä totetuttaakin. Teen mielelläni esimerkiksi tämänkaltaisia levyarvosteluja ja artistihaastatteluja. Myös erilaiset ideat listoihin ja artistihype-teksteihin ovat tervetulleita. Alla linkit My Raven someen. Nähdään Tampereen klubeilla ja pubeissa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti